Suomennan paraikaa Natasha Lesterin romaania ”A Kiss from Mr Fitzgerald”, jonka Gummerus julkaisee myöhemmin tänä vuonna (2024) nimellä ”Fitzgeraldin suudelma”. Kerron tässä Fitzgeraldin suudelma -sarjassa suomennoksen vaiheista raakaversiosta kirjakauppoihin.
Tässä postauksessa romaani valtaa tilaa suomentajan ajatuksista ja häiritsee muuta elämää vakavasti.
Lippusia ja lappusia
Kun kirjoitin suomennoksen raakaversiota, romaani alkoi nopeasti vallata ajatuksiani. Mietin sitä tahtomattani kellon ympäri. Olinpa keittiössä, bussin penkillä tai hammaspesulla, mieleeni juolahti ratkaisuja kohtiin, joita olin päivällä pohtinut.
Kiikutin pian sohvapöydälle ja yöpöydälle kynän ja muistilappuja.
On muuten vaikea nukkua, jos pitää sytyttää yölamppu ja kirjoittaa ylös mieleen juolahtanut käännösratkaisu.
Silloinkin on vaikea nukkua, jos ratkaisua ei kirjoita ylös – mitä jos neronleimaus unohtuu aamuun mennessä?
Muistilappuja suomennoksen varrelta:
- puhui harkitsematta → ei harkinnut sanojaan
- anatomiankirjan kuvat → piirrokset
- yhteinen kokemus oli ollut täydellinen
- iltaruskon pronssi VAI kupari
- poistamalla TÄÄLTÄ itsesi
- yksi asia puolellaan → etu
Muistilappuja pyörii pöydälläni tälläkin hetkellä:
- huudahti
- sadatteli? pääsi sadatus?
- en kysynyt (ei: huomannut kysyä)
Näytön alareunassa on puolestaan luettelo rinnastus- ja alistuskonjunktioista. Pilkkusäännöt, tiedättehän.
Hahmojen tunteet, nuo kutsumattomat vieraat
”Fitzgeraldin suudelma” on historiallista fiktiota, jossa on seassa aimo annos romantiikkaa. Teksti vetoaa tunteisiin. Kirjailija riepottelee hahmojensa sydämiä ja lukijaansa säälimättömästi. Se kuulunee genreen. Olen lukijana yleensä aika immuuni kirjojen hahmojen tunteille. Mutta suomentajana…
Liitän alle katkelman, jonka kirjoitin muistiinpanoihini maaliskuussa, kun suomennettavaa oli vielä muutama kymmenen sivua enkä enää kestänyt jännitystä. Katkelma sisältää lieviä juonipaljastuksia. Paljastan tosin vain sellaisia asioita, joita romanttisen genren ja Natasha Lesterin ystävät osaavat odottaa kirjalta muutenkin.
Olen sivulla 369. Päätin lukea kirjan sitä mukaa, kun käännän sitä. Sillä tavalla jännitys säilyy ja uteliaisuus kannustaa minua kömpimään aamulla sängystä kääntämään.
Hitaalla lukemisella on kuitenkin odottamaton sivuvaikutus: hahmojen tunteet imeytyvät minuun.
Yleensä luen kirjoja niin nopeasti, etten aina oikein ehdi päästä hahmoihin sisälle. (Sääli?) Tätä kirjaa olen lukenut kolme kuukautta. Hahmojen tuntemukset ovat pesiytyneet korvieni väliin. Sinne on pesiytynyt myös valtava turhautuminen, koska päähenkilö muina naisina särkee sydämensä ja rakastettunsa sydämen. Hän menee jopa niin pitkälle, että särkee omaa ja rakastettunsa sydäntä partitiivissa, koska särkeminen vain jatkuu luvusta toiseen! Särkemisen syyt ovat mielestäni typeriä, ne voisi ihan hyvin ratkaista keskustelemalla eikä välttelemällä. Mikä näitä hahmoja oikein vaivaa? Olen hokenut monta päivää päähenkilölle: ”Senkin idiootti!”
Aion nyt lukea kirjan loppuun. Loput neljäkymmentä sivua jaksan kääntää, vaikka tietäisinkin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tätä jännityksen tunnetta sen sijaan en jaksa. Haluan ottaa iltaisin lungisti. Haluan miettiä sanoja. En halua miettiä, saavatko päähenkilöt toisensa. En halua tuntea päähenkilön tuskaa ja kaihoa nahoissani. Tunteet ovat hänen, en minä niitä halua.
…
No niin, luin kirjan loppuun. Nyt ei tarvitse enää jännittää. Ja otin opikseni: tulevaisuudessa aion lukea kirjat kannesta kanteen ennen kuin suomennan riviäkään.
Suomennoksen raakaversio valmistui maaliskuussa, minkä jälkeen siirryin hiomisvaiheeseen. Luin tekstini läpi ensimmäistä kertaa kokonaisena teoksena ja aloin heiluttaa punakynää. (Itse asiassa käytin näppäimistöä, mutta punakynä kuulostaa paremmalta.)
Siitä lisää tulevissa bloggauksissa!
Pääkuva (post-it-laput seinällä): Patrick Perkins / Unsplash
Rinnastuskonjunktiot ja alistuskonjunktiot: Jenni Perälä